A349. Ihmeparannusohjeyritelmä XXIX * Haavoittumattomuudesta

Tällainen unimainen muistikuvan tapainen tuli äsken mieleeni: Keväällä 1999, kun edelleen asuin Helsingissä, olin olematta ollut Punaisen Ristin toiminnassa mukana kuullut heidän radiomainoksensa Kosovon kriisin keräyksestä ja siinä haettiin rahankerääjiä muutamaksi päiväksi, niin olin sitten siinä keräyksessä maalis-huhtikuun vaihteessa Rautatieaseman luona kadun toisella puolen käytävän suulla siinä, mistä päästään Kaivopihalle, ja niin uni väitti, että minu ammattiin rautatieaseman ja ratikoiden suunnalta kadun yli,mihin jotenkin hätkähdin hiukan havahtuen ja lähdin paikalta pois sillä kohden olleita tunnelin vähän käytetyn sisäänmenon liukuportaita, missä portaissa huomasin että minulla oli luodinreikä takissa vasemmalla puolen aika keskellä ja ehkä senttilitran verran tai vähemmän vuotanut verta. Ajattelin jotakin sellaista kuin ( 19.3.2022   On kuin joku olisi sorkkinut tätä ohjetta. Muistikuvani oli, että siinä luki : " Maailmassa kauniisti hyvää toivoen,..." yms, siis hengellisen kauniisti toivova ohje, mutta nyt lukuessani siinä luki jotain aivan muuta. )  ei reikää siihen, keho nätisti vaan korjaa hyvin toimivaksi, ja olin kauniisti henkevästi, maailmassa kauniisti eläen, yleismaailmallisesti hyvää toivoen, ihokin ehjäksi ihan terveeksi ja sisältä keho ihan terve ja hyvä terveenhenkinen elävä toivotin, ja niin sitten olin ehjä. Ja kai lähdin siitä kotiin. Mutta onko elämääni sen jälkeen sotkenut vaikutelma suuntaani yhteyttä pitävistä haavoittuneista sorsista, leikkauspotilaista, jotka toivovat parempaa para
Oiskohan nää parantamoisohjeblogin ekan osan alun vaikutelmani henkiparantamisesta ja Vammat parantuvat kuin ihmeen tapaan.

Vuonna 2009 kesällä muutin Savonlinnaan ja oveltamme aukeni pihametsikkö kerrostalojen välissä. Kerran lähdin juoksemaan siitä polkua pitkin metsään, kun se minusta oli kivaa, mutta joku ihminen asukas ei tykännyt ja takaani portailta kuului pamaus kuin pyssyn laukaus, samanaikaisesti kompastuin kuin juureen vaikkei siinä kai juurta ollut. Tein niin kuin tämän blogin ekan osan videon ihmeparannustaitoinen brittimies, tuumien eheästi vain eheästi vain, aiemman kokonaiskuvani kehon eheydestä sailyttäen, pudistelin keskikroppani ehjäksi sileäksi, pois vaikutelmat luodinreistä, ja jatkoin matkaa, mutten enää juosten vaan naapurien hyuomioonottamisen vuoksi kävellen.

1999 olin muutaman vuoden tai ehkä pidempäänkin lukenut innolla New Age -kirjoja ja runoja, joita lainasin Helsingin kaupunginkirjastosta, new age kirjat niitä luetuimman näköisiä siellä yleensä, lähinnä zenbuddhalaisuudesta ja meditaatiosta mutta myös mielen ja kehon yhteydestä, chakroista, auroista, aaveista, grafologiasta (oli kirja vanhemmillani) ja itselläni oli äitini minulle ostama Stephen Mitchellin engl. käännös Tao-Te-Chingistä, josta pidin paljon ja pidän edeleen, sitä voi lukea monta kertaa, vähän kuin runoja. Lisäksi olin kiinnostunut kristinuskosta mutta taustaltani ateistinen. Eli jos tuossa jkin ihmeparannustaito oli, niin kyllä se oli pitkälti hengellinen, kauniiseen moraaliin jatervehenkiseen mm urheilulliseen elämään liittyvä eikä jokin mielikuvakikka tavallisen elämän tasolta.

* * *
25.9.2016  
Toinen hämärä muistikuva kertoo, että olisin keväällä1999 löytänyt luodinreikäparin takistani ja soittanut poliisille että kenen takki, mitä lienee tapahtunut ja poliisi vastannut, että oma takkini, en vain muista edellisen päivän tapahtumia.
Tuosta ekasta on muistikuvani, että luodinreikä kyljessä pari kolme senttiä kyljestä ja muutaman sormen leveys rinnan alaosan alapuolella, mikä melkein heti meni umpeen ja ei vuotanut melkein ollenkaan.

* * *

24.4.2020   Tollanen sävellysyritelmä tältä päivältä

* * *

17.12.2020   keväällä 1999, olisikohan pari viikkoa ennen tuota Punaisen Ristin keräystä, kun äitini oli sanonut, että minulla on selässä kaksi isoa luomea, jotka varmaankin tarttis leikata pois, jottei olisi syövän vaaraa niistä, niin olin terveyskeskuksessa ja mieslääkäri leikkasi selästäni kaksi luomea pois maatessani mahallani, mutta veitsessä oli pitkä terä ja kun kuulostelin tuntemuksiani, niin tuntui kuin paikkatajun tapausena hämäränä kai ääriviivakuvana, että veitsi olisikin leikannut sydämen kohdalta, minne hän oli selkänahkaani venyttänyt, niin sydämen kahtia kerran tai pari, ja kuulostelin sitä jotenkin, että onkohan vai ei ole, ja niin annoin sydämelleni ohjeeksi palata entiseen muotoonsa, ehjäksi, mutten koettanut veitsen kohdalla saada sitä lyömään vaan piudin ihan lyhyen tauon sydämenlyönneissä ja jatkoin sitten taas ehjällä sydämellä. Ja kohta oli haava ommeltu ja kävelin kotiini eikäs iitä sen kumempia.